Suomessa on 670 000 aseluvan haltijaa, joista 0,14 prosentilta lupa on tässä operaatiossa peruutettu. Yksityiskohtaiseen syyniin oli otettu 40 000 henkilöä, joiden määrästäkin laskien peruutusprosentti on vain 2,35.
Tällä perusteella on vaikea väittää, että lupia on myönnetty löysästi ja vääränalaisille henkilöille. Millä muulla hallinnonalalla oikeudet / etuudet pystytään jakamaan 99,86 prosenttisesti oikein? Ei millään.
Poliisihallitus otsikoi tiedotteensa "Poliisi on perunut lähes tuhat aselupaa". Rehellisempi otsikko olisi ollut "Aseenomistajilla erittäin vähän rikkeitä", mutta se ei tietenkään olisi vastannut siihen asevastaiseen sensaationnälkään, jonka vallassa poliisijohto olettaa tiedotusvälineiden olevan.
Tuloksen perusteella kai pitäisi onnitella poliisia hyvin suoritetusta lupaharkinnasta. Poliisipiirejä voi onnitella myös siitä, ettei suhteellisuudentaju pettänyt uusharkintaa tehtäessä, vaikka ainakin alkuvaiheessa vaikutti siltä, että poliisin ylijohto ja asehallinto loivat paineita ylilyönneille. Todennäköisesti enemmistö peruutuksista on ollut aiheellisia, mutta aivan ilman kyseenalaisia päätöksiä ei selvitty. Tästä pari esimerkkiä Pirkanmaalta. Molemmissa lupa on peruttu keväällä 2010.
Ensimmäisessä henkilön tilillä oli poliisin mukaan ajoneuvon luovuttaminen juopuneelle maaliskuussa 2005 (yksityiskohdat puuttuvat), törkeä rattijuopumus kesäkuussa 2007 ja lisäksi poliisi on ottanut hänet kiinni juopumuksen vuoksi huhtikuussa 2008.
Toisessa tapauksessa henkilö on jäänyt kiinni rattijuopumuksesta helmikuussa 2007, sekä törkeästä rattijuopumuksesta huhtikuussa 2008.
Luvat on siis molemmissa tapauksissa peruutettu yli kaksi vuotta viimeisimmän tapauksen jälkeen.
Aselupakäytäntöjen yhtenäistämisohjeiden mukaan useampi rattijuopumus, tai törkeä rattijuopumus voi olla luvan peruuttamisen syy. Toisaalta uutta aselupaa voi hakea kahden vuoden kuluttua törkeästä rattijutusta. Toisen henkilön kohdalla rattikärystä oli jo liki kolme vuotta, viimeisin tapahtuma oli kahden vuoden takainen juopumuspidätys, käyttääkseni vanhentunutta termiä.
En osaa pitää oikeudenmukaisena hallinnollista rangaistusta, joka annetaan vuosia rikoksen jälkeen, ja vieläpä siinä vaiheessa, jossa henkilö voisi poliisin omien ohjeidenkin mukaan saada uusia lupia, jos hän olisi aikoinaan luvat menettänyt.
Toinen seikka, johon on pakko kiinnittää huomiota, koska poliisi on nykyään ajankäytössään niin kustannustietoinen, että vakaviakin pahoinpitelyjä jätetään tutkimatta, kun työtunnit pitää priorisoida tärkeämpiin asioihin.
Tarkistus tehtiin ajamalla ristiin ampuma-aserekisteri ja poliisin rikosilmoitusrekisteri. Näin asia kerrottiin, mutta näinhän se ei mennyt. Ristiin ajolla ei saada aikaiseksi muuta kuin erittäin pitkä lista tarkistettavia asioita.
Poliisin ampuma-aserekisteri ei ole vieläkään ajan tasalla, vaan siellä on edelleen ainakin kahteen kertaan rekisteröityjä aseita. Vuoden 1998 a-aselakia säädettäessä poliisin rekisterissä oli 2,1 miljoonaa asetta. Nyt niitä on alle 1,6 miljoonaa. Ei aseiden määrä ole romahtanut, on vain poistettu tupla- ja triplakirjauksia rekisteristä. On myös mahdollista, että aserekisterissä on henkilöitä, joilla ei ole enää lainkaan ampuma-aseita.
Vielä pahempi ongelma on poliisin rikosilmoitusrekisteri. "Nimen löytyminen siitä rekisteristä ei merkitse yhtään mitään", tokaisi poliisiylitarkastaja Robin Lardot, kun kevättalvella haastattelin häntä asiasta.
Rekisteriin kirjataan kyllä huolellisesti jokainen kansalaisesta tehty rikosilmoitus (paitsi poliisista tehtyjä ilmoituksia, niitä jätetään lain vastaisesti kirjaamatta), mutta ei sitä, mihin ilmoitus johti. Siellä on siis runsaasti aiheettomia ilmoituksia, vaille näyttöä jääneitä tapauksia, syyttämättä jätettyjä ja oikeudessa hylättyä syytteitä.
Rekistereiden vertaaminen ei paljoa auttanut, vaan jokainen poliisin tiedostoon merkityn rikosepäilyksen kohtalo oli tutkittava käsipelillä. Tämä lienee aiheuttanut suurimman vaivan ja selittää 2,5 vuoden työn. Olisi mukavaa kuulla, montako miestyötuntia tähän kului.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti